Haaste teams-hurmoksen keskelle

Hyvin erikoinen vuosi 2020 alkaa olla lopuillaan. Varmaan itse kukin teemme tilinpäätöstä kevään, kesän ja syksyn tunnelmista. Tulevan vuoden tunnelmia voi olla vaikeaa lähteä arvailemaankaan.

Hienosti me tilastokeskukset, kuten myös koko valtiohallinnon porukka ja koko Suomi olemme siirtyneet konttoreista kotitöihin. Monet asiat ovat sujuneet ja onnistueet yllättävän hyvin. Etätyöstä on löytynyt monia hyviä puolia. Käytänteet ovat luonet uudet uomansa tässä "uudessa normaalissa". Kiireen keskellä rutiinit helpottavat ja auttavat jaksamaan. On kuitenkin muistettava, että kaikki, mikä nyt on muuttunut rutiiniksi, ei ole hyvästä.  

Keväällä puhuttiin siitä, että pitää olla armollinen ja että poikkeusoloissa pitää rimaa vähän laskea. Nyt tuntuu, että se armollisuus on vähän unohtunut. Tuntuu, että nyt otetaan kaikki irti tästä teams-elämästä. Pahimmillaan kalenterit ovat aivan täynnä palavereita ja välissä on muutaman minuutin tauko, jos sitäkään. Ennenvanhaan jos palaveri loppui kolmelta tai neljältä, sanottiin, että lopetellaan nyt, että päästään lähtemään kotiin. Nyt sanotaan, että lopetellaan nyt, jotta olisi pieni tauko ennen seuraavaa kokousta. Kaikilla ei onneksi työpäivä ole ole ahdettu täyteen palavereja, mutta liian monella on. Joillain on ehkä kalenterissa tyhjää ja yksin pitäisi puurtaa isoa työlistaa alta pois. Sanotaan, että nyt huomion pitää olla siinä, mitä saadaan aikaiseksi. Voi tuntua aika raskaalta, ilottomalta ja yksinäiseltä tämä puurtaminen.

Monesti nakuttelemme ennen kokousten alkua töitä mikit suljettuina viime hetkeen asti ja kun kello lyö tasan, aletaan käydä asioita läpi. ”Mennään nyt tämä kohta nopeasti, että ehditään saada kaikki käsiteltyä...” Kyllä sitä ennenkin meni aikaa kokouksiin. Valitettiin yhdestä suusta, että kokouksia on liikaa, ne ovat liian pitkiä ja monesti ihan turhia. Fyysiset siirtymät ja kollegoiden kohtaaminen naamatusten toivat kuitenkin tietynlaista huokoisuutta päiviin. Ennen palavereja ehti vessatauolla tai kahvia hakiessa jutella niitä näitä jonkun kanssa tai huikata edes muutaman sanan. Joku tuli käytävällä vastaan, moikkasit, ehkä sanot jotain. Että hei, tässä me taas mennään. Näillä pienillä asioilla ja huomatuksi tulemisella on äärettömän suuri merkitys.

Iso muutos on ollut myös siinä, että työ ja yksityiselämä menevät ihan eri tavalla sekaisin. Joku elää yksin ja tekee työtä, jossa ei tarvitse olla paljon kontaktissa. Tämä henkilö ikävöi työpaikan kollegoita ja yhteisöllisyyden tuntua. Toinen taas nauttii siitä, että saa kerrankin tehdä asioita rauhassa.  Joku taas elää ruuhkavuosia ja tuntuu, että kotona olosta huolimatta tehtävää ja kommunikointia on ihan liikaa, vaikka nyt melkein kaikki hoituukin kotisohvalta. 

Työelämä muotoutuu juuri nyt ihan uusiksi. Meillä on nyt paljon enemmän vastuuta siitä, miten työmme ja elämämme järjestämme. Miten rajaamme työn ja vapaa-ajan erilleen? Millaisia käytänteitä pidämme? Mitä vaadimme itseltämme ja muilta? Mitä voitaisiin tehdä, emmette uupuisi? Nyt kun joulua ei voi viettää sukulaisten kanssa, niin ei sitä työtäkään kannata pyhien seuralaiseksi ottaa.

Varmasti moni on käynyt samoja ajatuksia päässään läpi. Minäkin jaoin näitä havaintojani Tilastoväen Unionin porukoille. Sitten sain itseni kiinni. Valitan ja harmittelen näitä tapoja, vaikka pitäisi miettiä sitä, mitä itse voisin tehdä tilanteen parantamiseksi.

Itse voisin varata kokouksia, jotka kestävät lyhyemmän aikaa. Tiivistää hieman palavereja ja valmistautua paremmin. Ehdottaa keskustelupalavereja, jolloin voisi lähteä samalla kävelylle. Jutella työkavereiden kanssa kuulumisista vaikka muutaman minuutin ennen ja jälkeen kokousten.

Haastan kaikki kollegat ehdottamaan työyhteisöön uusia hyviä toimintatapoja, joiden avulla jaksamme yli työpaikan muutostilanteet, kiireen ja korona-epidemian. Hyviä työtapoja tarvitaan myös siihen seesteisempään aikaan, joka joskus ehkä koittaa.